3.VARHAISKASVATUS

 Kului viikko tai parikolme. Pentupoksiimme ilmeistyi lihapuuromössöä porsliinikupeissa.

Minulla on sukua susissa, enkä muutenkaan ole varsinaisesti vegaani, mutta totuin ja lopulta rupesin tykkäämään.

 Pakkokin tottua, kun vähiä lihansiruja ei kauralimavellistä pystynyt erottelemaan, poispoikkeen popsittavaksi. Ruusu ja Runo ronkeloivat. Minulla on pöytätavat, että lautaset syödään tyhjiksi. Omat ja toisten.

Samaa hyvää käytöstapaa jatkan mamman ja papan kodissa, kun Pippuri nirsoilee. Tai kun joku kotoväestä päivällispöydässä. Sikäli kun ruokapöydäntuolit unohtuvat hyppäyshollille. Siitä myöhemmin.

Kohta kun kolmiviikkoisina olimme opetelleet haukkumaan, tytöt alkoivat kannella Sirkalle minusta, milloin mistäkin aiheettomasta. Ilahduttava asia oli, ettei Sirkka saanut selkoa niiden kimityksestä.

Vantteroiduin. Jokaviikkoisessa punnituksessa Sirkka ihmetteli, kun minä, toisin kuin tytöt lakkasin mahtumasta keittiön digivaa`an kuppiin. Minun käyttöön hankittiin kalapuntari ja puuvillainen kestokauppakassi.

Sirkka oli ilmeisen tyytyväinen kerätessään pesuun puhtaaksi latkittuja kuppejamme. Myhäili puhelimitse tuttavilleen, että söimme kuin hevoset ikään. 

Vasta muutamien vuosien ja koetun jälkeen, minulle selvisi että hevosilla ja mäyräkoirilla on ihan eri ateriatavat ja kehonmalli. Myös puudeleilla. Pippurilla on luupää ja se syö heiniä. Heinät se oksentaa sapen seassa pesun- ja tahranpoistokestävinä keltapukluina.  Sentähden meillä ei ole mattoja lattioilla. Sohva sekä muu laatuplyyssillä päällystetty on monenkertaisesti suojushuputettu.

Hevoset syövät heiniä, mutta eivät oksenna. Paitsi kun niiden vatsalaukku ratkeaa, minkä jälkeen maailmaassa on yksi hevonen vähemmän. Mamma aina suree sellaista vähentymistä, minusta se on samantekevää.  

Kuuden viikon ikäisinä pentupoksiin ilmaantui porsliinisten mössökuppien rinnalle kolme matalaa plastiikkalautasta. Kussakin neljä kuivaa papanaa. Kuivapapanat ovat koiranpennunkakan mallisia ja siansonnan hajuisia. Minä popsin ne kaikista, koska siskot tapansa mukaan ronkeloivat. Sekä palan plastiikkalautasta. Kakkimiseni tyrehtyi tykkänään. 

Joka aamu Sirkka tarkisti, onko suolemme, tai jonkun meistä suoli. toiminut.  Suolsimme milloin kuivakakkaa, milloin liaankuiva-kakkaa ja toisinaan sörsselikakkaa. Jos suolemme olivat toimineet hyvin ja runsaasti, Sirkka huokaisi helpottuneesti. Mutta...... Kääri kaikki kymmenen Warkaudenlehteä poksista rullalle, kantoi raskain askelin jäteastiaan. 

”Näin paskasia ei voi polttaa,”

Vaihtoi tilalle parikolme puhdasta pulleaa Helsinginsanomaa. Joskus kakkakkikkareita oli vähän ja tosikovia. Sirkka poisti ne vaimeasti huolissaan. Kuori   lehtipatjalta pelkät päällimmäiset sivut. Se oli ummetusta, se oli siistiä, mutta sairasta.

Kostona popsitusta plastiikkalautas-palasesta, Sirkka työnsi yhdenmillilitran injektioruiskulla nieluuni puoli millilitraa parafiiniölyä. 

Ilokseni myös siskoille. Sen jälkeen kakkamme muuttui öljy- muttei ripulisörsseliksi. Paperin rullausta, raskaita askelia, syvää syvempi huokaus.

                      ”Näin paskasia ei voi todellakaan polttaa.”

Ruusun maidoneritys alkoi vähetä, se oli menossa umpeen.

Umpeen on maidontuotantotalouksien lehmätermi, mutta kuvaa osuvasti sitä tragediaa, mihin olimme joutumassa, vierotukseen.

Olimme isohkon marsunkokoisia. Liian nuoria menettämään tasapainoisen sosiaalisen kehityksen kannalta tärkeän äiti-lapsi-rintamaitokontaktin. Maidoneritys ei olisi ehtynyt, jollei Ruusu olisi ruvennut kärttyilemään. 

Meidän ikenet olivat ruvenneet kiilumoitsemaan (savoa). Esiin tunki hampaita. Ensin oli tullut muutama yläleukaan. Lopulta  suuntäydeltä, 28 kappaletta. Runo sai kaksi vähemmän. Siitä puutoksesta iloitsin vilpittömästi. Hänestäkin tuli kehäraakki.

Purra rouskuttelimme muonapellettejä, toisiamme, vinkuleluja. ja Sirkan varpaita, jos niitä oli tarjolla. Joskus nipistimme hellästi  Ruusun  tisuja. Jos olimme janoisia. Tai muuten vain sillä tuulella. Ruusu kiukustui. Nappasi niskasta lähinnä olevaa ja ravisteli. Usein minä olin se lähikuritettava. Tytöt livahtivat nuolena pesän perälle.  Pulskankömpelönä en selvinnyt alta pois.

Yhä useammin Ruusu rupesi pihtaamaan. Kun joku meistä lähestyi. Rupesi anovasti hänen kylkiään tökkimään. Ruusu heittäyksyi littanaksi utareidensa päälle. Yritimme väkisin työntäytyä hänen massun alle. Kerran minä vänkäsin itseni Ruusun alle jumitukseen. Meinasin tukehtua.

Jos meillä oli nukahtamisvaikeuksia, eikä Ruusu saanut meidän kikatukselta ja riekkumiselta nukutuksi, hän saattoi heltyä. Soi meille melatoniinipitoiset yömaitohörpsyt.

Ruusun peräpää oli vihdoin kuivahtanut siistiksi. Penikoimisen  jälkivuodot  tyrehtyneet.  Sirkka rupesi ottamaan Ruusun yöksi viekkuseensa. Meitä Sirkka ei huolinut. Jätti kylmään äidittömään pesään. Kiljuimme kostoksi kurkut suorina ensimmäisen, toisen ja kolmannen yön.

Päivisin Ruusu vielä putsaili, hoivasi meitä. Me nukuimme aamusta iltaan, olimme yövalvomisen jäliltä liian väsyneitä kinutaksemme edes tissiä. Ruusunmaidon korvikkeeksi Sirkka alkoi lappamaan meille kourakaupalla teollista ikäluokiteltua muonaa.

Tiesin, että ruokinnanmuutos oli liian nopea. Mutta putsasin, hyvätapainen kun olin, kolmet kupit. Ikäluokiteltu muona vaatii kyytipojaksi runsaasti juotavaa. Poksiin ilmestyi erikokoisia ja -mallisia vesikuppeja. Pienet, kevyet oli hauskaa kaataa. Kookkaassa valurautapannussa oli mukava polskia. 

Sirkan sanomalehti varasto hupeni, poksi rupesi haisemaan homeelta. Sirkka syyllisti, että olimme lianneet juomaveden kakkakolibakteereilla.  Pyllyistämme pursui haisevaa litkua. Olimme ripulilla. Myös Ruska ja Runo, vaikka olivat nirsostelleet ikäluokitellun kanssa. Meidät lääkittiin.

Bifidobakteerit olivat yäk, maustamaton A-jugurtti njam,  attapektiini yäk.

Sirkka meni ja varasti sanomalehtiä kirkonkylän osuuskaupan jätepaperikonteista. Raskautettuja askelia, syvästä syvempää, syyttävää huokausta

”Mikä lemu, yäk” jatkuu......