4. SOSIAALISTAMINEN

 

Kohta synnyttyämme Sirkan kammariin rupesi tupsahtelemaan vieraita. 

Alkuun tunnistimme, että eivät ole Sirkka, mutta tuoksuvat saman tapaisesti. Eriltä kuin Ruusu. Niitä sanotaan ihmisiksi.

Vasta kun meille tuli näkö, huomasimme, että heillä on kahdet jalat. Latuskat. Seisovat ja liikkuvat niiden varassa. 

Niitä on monen kokoisia ja mallisia. Mukavimpia ovat pienoisihmiset. Nimitän heitä menninkäisiksi. Jutustelevat hempeästi. Eivät komentele.

 

Sirkka päästää menninkäiset poksiimme. Tykkään pusutella heitä. Huulia ja korviaan. Mielelläni pikkaisen maistelisin. Pureskelisin ihan hellästi vaan. Mutta minä, päinvastoin kuin Runo ja Ruska, pidättäydyn.

Tarjoilen auliisti massuni rapsuteltavaksi. Ja korvantaukset. Eräs kysyi Sirkalta mikä tupsu minulla on navan vieressä.  Puuttuu tytöiltä. Nolostuin.

Suututtaa, että Sirkka komentelee menninkäisiä.

”Ette anna niiden nuolla naamaanne. Niiden suussa on pöpöjä ja allergeeneja.” Minun suu on putipuhdas. Enhän minä yletä edes omaa pyllyä putsaamaan. Ruusu hoitaa sellaiset päivittäistoimet.

 ”Ei saa retuuttaa mahasta, pitää tukea pyllyn takaa!”  Minua saavat nostella mistä tahansa kohtaa.

 ”Älkää liatko vaatteitanne, katsokaa mihin istutte!” Kun läsnä on vieraita, minä en kakkaa poksiin.

 

Minun paino tuplaantui, vantteroiduin. Poksi kävi tylsäksi. Olimme kalunneet virikevinksut ja nahkaluut silpuksi. Jäännökset haisivat virtsalta ja ulosteilta.

Vatsamme toimi runsaasti. Mekin aloimme haista. ”Siatkin ovat siistimpiä.”  

”Possuilla on pilttuissaan käymälänurkkaus, saisitte opetella tekin.”  

Päätin ottaa possuista mallia. Siitä myöhemmin. 

Minusta oli tulossa peräkammarin poika. Sirkka syyllisti. Puhisi ja pihisi. Milloin mistäkin, meistä riippumattomasta. Pahoitin mieleni. Tytötkään  eivät ottaneet leikkiinsä. 

Piristyin kun pääsin poksista. Neljännellä yrittämällä. Aloituksissa pippeli harasi vastaan, jäin jumitukseen reunukselle. Siinä tarvittiin Sirkkaa. Ja taas tuli valitusta.

”Kuka on antanut luvan karata.”

Tytöt ilkkuivat. Livahtivat kertaloikalla hetikohta kun Sirkka selkänsä käänsi.

 

Kammarin lattia oli laaja, viileä, pehmustamaton.

Jalat lipsuivat alkuun holtittomasti. Tytöt arkailivat. Minä opin hallitun liukastelun. Sitten köpöttelyn. Kohta jo riemuissani rupesin vilistelemään. Haastoin tytöt kisaan, ”ottakaa kiinni, jos saatte”.

”Tarmo, Runo, Ruska, tänne, heti! Omaan poksiin."

"Paikka!”

”Paikka!!!!”

Sirkka tuli mukaan leikkiin. Tahtomattaan.

Kimppakivaa. Mallasimme totella luoksetuloa. Samantien Sirkan käsistä pikalivistys  sohvan alle. Piirongin. Penkin. Hauskaa! Meillä. Sirkka kontallaan meitä kiinniharomassa. 

 

Mamma tuli!

Pääsimme luvalla jaloittelemaan, tutustumaan. Mamma huudahteli. Se oli ihastelemista. Sylitti vuoroin Runoa, vuoroin Ruskaa. ”Onpa suloisia, solakoita, sopusuhtaisia!”

”Tytöt on luvattu toisille.”

”Tarmo on tuo PULSKA, poika. Se tulee teille! Hännästä erottaa.”

Sirkan äänessä oli havaittavissa päättäväisyyttä. Nielaisin kolme nöyryytyksen kyyneltä.

Hyppelehdin yläpystyä, pyrkeilin, tein itseni tykö. Pääsin minäkin syliin, tutkailemaan mamman muotoja.  Yritin pussailla.

”Sitä ei ole madotettu.”

Mamma oli iso ja hassun mallinen. Pieni pää ja mahdottoman lihava keskiosa. Tykästyin hänen reheviin muotoihinsa. Päätin kasvaa hänen malliseksi.