1.MÄYRÄKOIRAT

 

 Jääkauden jälkeen vintti- tai muista  pikäkoipikoirista sikisi mutantteja. Raajojensa pituuskasvu tyssäsi sikiövaiheessa. Sukukypsistä mutanteista alkoi ulosputkahdella meitä kondro-dystrooffeja. 

Mäyräkoirien laji-kuvaus tehtiin sinä vuonna kun Thomas Alva Edison rakensi sähkölampun. Hiililankasydämisen. Se paloi yhtäkyytiä neljäkymmentä tuntia. 

 

 

Maavaramme on matala. Sovellumme ulosretuuttamaan luolista kettuja sekä mäyriä. Myös Russamaasta karanneita supikoiria. 

 Ketut kostavat meille  retuutuksen syyhypunkki-siirteillä. Jotkut meistä jumittuvat loppuelämäkseen luoliin.   Minä vältän  kettukontakteja. Ja sorsa-. Ja siili- . Ja luolia.

Vinttikoirat ovat kuuluja kiitolaukastaan

   Kiitolaukasta on hyötyä kaniini-, sähkökaniini- ja metsäjänisjahdissa. 

Meistä mutanteista tuli kipittäjiä

 

 Vastoin vähättelijöiden väitteitä, mekin karkuuttelemme tarvittaessa kaniineita, metsäjäniksiä ja rusakoita. Sähkökaniineita emme aja takaa, koska emme ymmärrä, mitä järkeä siinä olisi. 

 Maailman ensimmäinen karkeakarvainen mäyräkoira jalostettiin risteyttämällä lyhytkarvainen mäyräkoira ja dandie dinmontinterrieri.  Geenistöön lisättiin sittemmin vähän snautseria ja vähän muita turpapartaterriereitä.

  ÄITINI RUUSU 

 Ruusu on sileä kääpiö. Pitkä  kääpiöksi. Väritykseltään punainen. Kääpiömäyräkoirat ovat astetta kondrodystrooffisempia kuin normit. 

 Ruusu heräteostettiin vastavieroitettuna Keski-Savoon. Heräteostaja kyllästyi hänen pieniin pureskeluihin, pieniin pisuihin ja sinnetänne kakkimisiin.  Piilotti hänet esikaupungin hulevesikaivoon.

Poliisi sai vihin, pelasti Ruusun rankkurille. Asiasta kertoi Warkauden Lehti. Sirkka sai vihin. Lunasti Ruusun rankkurilta.  Heräteostaja pääsi kuin koira veräjästä. Ei tuomittu eläintenpitokieltoon. Mamma raivostui.

Minun alullepano oli näin

Vähän jälkeen  puberteetin Ruususta tuli normikokoisen karkeakarvais-mäyräkoira-Elviksen salarakas. Heistä sikisi viisi vahinkopentua. Elvis määriteltiin riistanväriseksi. Minusta ei tullut Elviksen eikä Ruusun värinen. Minusta tuli beige. 

 Minun riistaa ovat hiiret, myyrät, kontiaiset ja västäräkit. Sekä kissat. Kontiaiset ovat sakonuhalla rauhoitetut, niin kuin ovat rumilussammakot sekä västäräkit.  Hyvä asia on, että kissoista ei ole mainintaa Suomen ympäristökeskuksen Punaisen kirjan punaisella listalla.  Punainen lista luettelee uhanalaiset  elikkolajit. ”Uhanalaisten lajien lisäksi punaisella listalla on myös suuri joukko tuttuja lajeja. Ne eivät vielä ole uhanalaisia, mutta ovat vaarassa uhanalaistua. Niitä kutsutaan silmälläpidettäviksi.” [www.ym.fi]

Me minikoirat lukeudumme viimeksi mainittuihin.

Sirkka ja Sini olivat kilpailevien sanomalehtien toimittajia. Mutta keskenään ystävyksiä. Oli kesähelle. He päättivät soutaa saareen. Mukana oli Sinin Elvis ja Sirkan Ruusu sekä jonkinlainen spanieli. Lähtöhetkellä he huomasivat, että Ruusu on kiluillaan, niin kuin täällä maalla sanotaan.

Kiluja on:

 • esikiima

 • aitokiima

 • huh,  ohi-on-kiima

Toisilleen he vannoivat, että kyllä he yhden aitokiimaìsen nartun vahtivat. Elvis naureksi partaansa. Ruusu  on parraton. Päivä oli utuinen sekä unettava.

Olin haploidisena kaivautunut esikiimassa Ruusun munarauhasen pintarakkulaan. Siitä sitten poksauttelin itseni ulos, munatorveen pyöriskelemään. Olin puolikas, mutta onnellinen. Kuulin Ruusun vatsanpeitteiden seutuvilla läähätystä. Naisten kirkunaa. Koviten siinä kirkui Sirkka, josta oli tuleva minulle keinoemo. 

 

”Peeveli, kuka laski Elviksen irti!” Pistävä siimapää iski minuun kiinni. ”Auts!” Minusta tuli diploidi, kokonainen ja vahinko. Hetkenpäästä monisoluinen morula. Ruusun uumeneen tunki minun lisäkseni Runo ja Ruska ja kaksi nimetöntä velipoikaa.

Sirkka oli päättänyt kivuttomasti kuoletuttaa sekarotu-vahinko-pennut, joille ei löytäisi mieluistaan kotia. Ruusun uumenessa minä kuulin, että kahdelle tytölle löytyi. Mamma oli tässä vaiheessa ylitsepuhumatta. Kohta synnyttyäni Sirkka vihdoin yhytti Mamman. Lupasi  toimittaa hänelle sisäsiistin. 

SYNTYMÄ 

Tulin ulos Ruususta syksyllä 2001 jKr. Ulosputkahdus lämpöisestä kelluttavasta sikiövedestä kalseaan ulkotodellisuuteen oli siihenastisen elämäni sottaisin kokemus.

Sirkka poltteli  pönttöuunissa päivittäin koivupilkkeitä. Tuvassa lämpö oli pehmeää ja kodikasta. Enhän minä mistä tiennyt millaista muualla oli.Että maailma ja kaikki Sirkan kodin ulkopuolella oli hyistä hallaa. Jos olisin tiennyt, olisin viivytellyt ulostuloa ja jäänyt Ruusun uumeniin. Kevättä odottelemaan.

Mamma on siitä kummallinen, että jos jollakulla on ikäviä kokemuksia, hän haluaa aina panna pahemmaksi. Niin kuin nyt nämä itse kunkin meistä ikävähköt syntymismuistot. Mamman syntymän voitte lukea liitteestä. Ehkä.

Uiskentelin noin pari kuunkiertoa lämpimässä limalitkussa, mukavassa pussukassa, rauhassa siskojen sekä kahden velipojan kanssa. Yhtäkkiä ensin Runo, sitten Ruska ja ne kaksi nimetöntä olivat menneet hävyksiin. Kolusin tarkoin pussinpohjat. Ei ketään  ei missään. Huutelin, että missä te olette, älkää jättäkö. Ahdistuin, minulta pääsi paniikkipisu.

Seuraava muistikuva on, että minulta äkisti loppui happi. Rupesi tukehuttamaan sekä henkeä haukotuttamaan. Nieleskelin pussukan litkua. Hieman makeata ja hieman suolaista. Osa meni väärään kurkkuun. Ajauduin tukalaan, ensin sitkeän sileän lihaston kuristavaan likistykseen. Koko kroppani alalta. Kohta kolhivaan luuprässiin.

Turvani, suojapussukkani ratkesi yhdestä reunasta. Puristelusta ja kolhimisesta ei meinannut tulla loppua. Olin jo menossa kauttaaltani kuolioon, kun korviin kantautui voivotusta, että nyt tuli kiire. 

”Se on tulossa ulos pylly edellä”

Se on väärinperin ulostulemista. Minkäs minä sille silloin voin, ei olisi tarvinnut vastasyntyvää syyllistää. Joku, myöhemmin kuulin, että Sirkka, tunki, löysi ja tarttui peukalo-etusormiotteella toisen takakäpäläni varpaisiin. Miksi ei molempien? Nipisti tosi kipeästi. Alkoi hallitsematon kiskominen, eikä suinkaan synnytyspolttojen tahdituksessa.

”Herrajumala, kohta se tukehtuu.”

Ei Sirkka Herraan Jumalaan usko, mutta hänellä oli etiäinen, että minä päädyn kristittyyn kotiin. Akillesjänteeni viittä vaille rispaantui. Tiedättehän sen, joustavasti pohjelihasta kantapäähän liittävän sidekudoskimpun. Varvasastujilla, minullakaan ei ole akillesta eikä kantapäätä,  vaan jotkut muunnimiset kintereet. Kivakiva jos minusta olisi tullut toisjalkainen. Kaikkien minulle jo aiheutettujen traumojen lisäksi.

Pitkän kiskomisen päätteeksi irtosin pinteestä. Putkahdin ulos. Palelin. Minut kiedottiin sisarusteni sikiöpussisisältöjen, kellervän liman, istukoidensa vihervän mönjän ja napaverenvuotojensa kuivanruskean puneen suttaamaan riepuun.

”Yäk”.

Taas tuli sitä Herrajumalaa ja muita syytöksiä. Olin muka liian veltto. 

 ”Se sinertää, tää kesti liian kauan. Hengittänyt limaa keuhkoihinsa.”

Aloittivat, Sirkka ja joku sillä Ruskon ja Runon syntymäjätösten tahrimalla, jyystämään kehoani vastakarvaan. Ällötti se riepu, mutten pystynyt protestoimaan.  Pahinta kun aloittivat nurinniskoin roikuttelun. Ja tylyn pää edellä ylhäältä alas heijaamisen.

”Entäs jos pudottavat.” Minua pyörrytti. Suun aukomista, nielun kaivelua,  nenukin niistämistä.  Kitkerältä maistuvia  tippoja tungettiin suuhun. Aivastutti.

 ”Luojankiitos, nyt se ääntelee."

Seuraava kauhu oli jo ovella. Minä en nähnyt mitään. Yritin heiveröisillä etukäpälillä hieroa sikiökalvon retaleita silmämunan päältä.